torstai 13. lokakuuta 2011

Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki

Jeff VanderMeerin Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki oli erikoinen lukukokemus. Kirja koostuu kolmesta novellista ja liitteistä. Tarinat ovat sävyltään hyvin erilaisia, ensimmäinen on surrealistinen taidepläjäys, toinen kuivakka historiakuvaus ja kolmas sekava tarina viirahtaneesta kirjailijasta. Tarinoiden tunnelmaan kietoutui ajoittain lovecraftmaisia lonkeroita, puistattavia väläyksiä ja visioita, joita oma mielikuvitus väritti lisää tummin sävyin. Kaikkia tarinoita yhdistää Ambergrisin ihmeellinen ja kammottava kaupunki.

Ensimmäinen novelli, Martin Laken muodonmuutos, kertoo alkujaan keskinkertaisesta taiteilijasta, joka onnistuu nousemaan tuntemattomuudesta kuuluisuuteen. Mikä on tämän muodonmuutoksen taustalla? Taidekriitikko Janice Shriek koettaa ymmärtää Martin Laken sielunelämää hänen taulujaan tulkitsemalla. Taulut piirtyvät lukijan eteen upeina, pelottavina ja hämmentävinä. Ambergrisin kaupunki itse on kuin epätodellinen unikuva, jonka uumenissa Martin Lake maalaa painajaistaan kerros kerrokselta katsojan eteen. Entä mitä ovat hyönteistenkerääjät ja sieniasukit, joita vilahtaa Ambergrisin varjoisilla kaduilla?

Toisessa novellissa, Hoegbottonin opas Ambergrisin varhaishistoriaan, katkeroitunut historioitsija Duncan Shriek kuvaa Ambergrisin varhaista historiaa matkaoppaan sivuilla. Teksti vilisee alaviitteitä ja huomautuksia, joiden kautta lukija saa tietoonsa lukuisia detaljeja, sekä muiden historioitsijoiden epäuskottavia tulkintoja tapahtumista. Itse Ambergrisin varhaishistoria on synkeä, verinen ja outo. Ambergris perustettiin harmaalakkien (eli sieniasukkien) asuttaman Cincoriumin päälle julmuuksia kaihtamatta. Harmaalakkien ärsyttämisellä on kuitenkin kammottavat seuraukset.

Viimeinen novelli, X:n outo tapaus, on kertomus kirjailijasta, jonka todellisuudentaju on järkkynyt. Psykiatri haastattelee häntä selvittääkseen, onko hän enää yhteiskuntakelpoinen. Kirjailija kokee olevansa jälleen todellisuudessa kiinni ja vakuuttelee, että Ambergris on vain hänen mielikuvituksensa tuotetta. Tämä novelli ei ollut mieleeni yhtä paljon kuin kaksi edellistä. Sen lisäksi, että tarina tuntui sekavalta, en oikein pitänyt siitä, että kirjailija meni sekoittamaan "todellisuutta" ja Ambergrisia. Tämä jotenkin rikkoi aiempien tarinoiden luomaa lumousta.

Puolet siitä ajasta, kun luin viimeistä novellia, kiukuttelin mielessäni sitä, että suomentaja ei ollut ennättänyt suomentaa alkuperäistä teosta kokonaisuudessaan ja kirjasta oli siis jäänyt yksi novelli pois. Myöhemmin tajusin, ettei totuus olekaan aivan niin yksioikoinen. Englanniksi kirjasta on ilmestynyt monta eri painosta ja uusiin painoksiin on ilmeisestikin lisätty aina jotain uutta. Mitä ilmeisimmin minun täytyy etsiä siis käsiini mahdollisimman uusi englanninkielinen painos tästä kirjasta. Lisäksi tilasin jo toisen VanderMeerin Ambergrisiin sijoittuvan kirjan: Shriek, an Afterword. (Kirjastosta ei valitettavasti näyttänyt löytyvän VanderMeeria englanniksi.)

En alkuun tajunnut, että kirja koostuu useammasta tarinasta ja niin kuvittelin ensimmäistä tarinaa lukiessani sen olevan vasta alkua siinä kuvatuille tapahtumille. Olin siis jokseenkin pettynyt tajutessani, että Martin Laken tarina jo päättyikin ja vielä ilman makaaberia loppua, jota olin odottanut. Tästä huolimatta pidin eniten ensimmäisestä novellista, jota lukiessani saatoin miltei kuvitella näkeväni maalaukset silmieni edessä. Oli kuitenkin myös kiehtovaa päästä näkemään vilaus Ambergrisin kaupungin menneisyydestä toisessa novellissa. Tämän jälkeen en enää saattanut suhtautua samoin ensimmäisessä tarinassa hämmentävinä viittauksina esiintyneisiin harmaalakkeihin.

Kokonaisuudessaan kirja oli outo, erilainen ja hieman sekalainen. Ei varmasti kaikkien mieleen, mutta minä nautin kirjasta täysin siemauksin. Se osui selvästikin oikeaan mielentilaan, sillä en usko, että olisin toisena hetkenä jaksanut innostua yhtä paljon. Nyt kirja jätti kaipuun saada lukea lisää kummallisia tarinoita. Yhden itse asiassa jo luinkin, kun huomasin ilokseni, että hyllyssä nököttävässä Uuskummaa? Modernin fantasian antologiassa oli VanderMeerin novelli Salainen elämä. Tämä ei tosin valitettavasti yltänyt kiehtovuudessaan Pyhimysten ja mielipuolten kaupungin tasalle.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Scott Lynch: Locke Lamoran valheet

... Totuuden tietää herrasmiesroistoksi itseään kutsuva Locke Lamora, joka elää varasjoukkoineen kirjaimellisesti maan alla, piilossa vanhan Perelandron temppelin uumenissa. Turvatakseen elantonsa ja pitääkseen uteliaat silmät loitolla he antavat tarinan Vainolaisesta elää omaa elämäänsä. Jo vuosien ajan herrasmiesroistot ovat häpeämättä rikkoneet kaupungin kirjoittamatonta lakia ja putsanneet varakasta aatelistoa, jonka jopa rosvoruhtinas Barsavi on luvannut jättää rikoksilta rauhaan... (Takakansi)

Jos haluat lukea kuvauksen Locke Lamoran valheista, tämä bloggaus ei ole se jota etsit. Klikkaa itsesi eteenpäin vaikka alla olevasta Risingshadowin sivuille johtavasta linkistä. Tämä kirjoitus sisältää vain marinaa.

"Kai sen täytyy olla loistava, kun kaikki muutkin sitä ovat kehuneet", pohdin aloitettuani lukemaan Scott Lynchin Locke Lamoran valheita. Kirjan alku tuntui sekavalta ja tylsältä, mutta koska esimerkiksi Risingshadowin tietokannassa kirjaa oli vain ja ainoastaan kehuttu ja suitsutettu, arvelin, että kirjan täytyy parantua huimasti edetessään.

Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Kirjan rakenne kyllä muuttui selkeämmäksi, mutta kovin ihmeellinen tarina ei kuitenkaan ollut. En ymmärrä, mitä ihmiset kirjassa ovat nähneet. Kenties, jos minulla ei olisi ollut mitään odotuksia kirjan suhteen, se olisi voinut olla hitusen parempi, mutta ei missään nimessä neljän tai viiden tähden lukukokemus.

En olisi menettänyt mitään, jos olisin jättänyt kirjan lukematta. Kyllähän kirja oli ihan viihdyttävä ja tarina toimiva, mutta ei siinä mitään erityistä ollut. Hahmot tuntuivat jotenkin latteilta ja hengettömiltä ja eniten myötätuntopisteitä sai palkkavelhon haukka. Luulen, että minulle kirjan ongelmana oli se, että se jätti minut tunnepuolella täysin kylmäksi. Verta ja päitä lenteli, mutta tämä kaikki tapahtui jotenkin niin kylmästi ja tehokkaasti, että etupäässä tunsin vain ärtymystä siitä, että hahmot joihin työllä ja vaivalla olin tutustunut, mentiinkin nyt sitten tappamaan.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Enrique Moriel: Ajattoman kaupungin varjot

Ajattoman kaupungin varjot on mestarillinen seikkailukertomus, jossa perinteinen hyvän ja pahan välinen taistelu esitetään uudessa valossa. Teos on myös ainutlaatuinen kuvaus Barcelonan historiasta – siinä ovat läsnä ne ihmiset, joiden tarinoita ei yleensä kerrota historiateoksissa: prostituoidut, helppoheikit ja hämärämiehet. Tunnettujen historiallisten faktojen ja tapahtumapaikkojen lomasta löytyy salattu, taianomainen varjojen Barcelona. (Takakansi)

Luettuani yllä olevan kuvauksen Enrique Morielin Ajattoman kaupungin varjoista, kirja kuulosti todella kiehtovalta, enkä voinut vastustaa sitä. Aloitettuani kirjan en kuitenkaan enää ollut yhtä innostunut ja niinpä kirjan lukeminen venyi ja venyi kunnes aloin epäille, etten ehkä viitsisi lukea sitä edes kokonaan. Otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja puolittain väkisin luin sen loppuun.

Vaikka kirja ei kokonaisuudessaan ollutkaan aivan nappisuoritus, olen kuitenkin tyytyväinen, etten luovuttanut kesken. Ajattoman kaupungin varjot tarjosi hieman erilaisen lukukokemuksen verrattuna muihin viime aikoina lukemiini kirjoihin. Se jätti myös jälkeensä jotain pureskeltavaa ja fiilisteltävää. Pidän siitä, että kirjasta ei pääse heti irti sen suljettuaan, vaan sitä on pakko jäädä hieman pohtimaan. Kirjassa oli myös varsin vahva oma tunnelmansa, joka kiehtoi minua.

Tuoreeltaan kirjasin ylös, että kiinnostavaa kirjassa olivat historiallinen Barcelona, ajatukset hyvästä ja pahasta, Marcos Solana ja Marta Vives, iättömät / kuolemattomat (tai mitä he olivatkaan) sekä kirjan tunnelma. Olisin kuitenkin toivonut, että näitä kiinnostavia aineksia olisi korjailtu parempaan tasapainoon, niin että kirjan rakenne olisi ollut toimivampi ja loogisempi. Nyt kirja tuntui monessa kohtaa vain pätkiltä historiaa, jotka eivät kunnolla sitoutuneet toisiinsa tai siihen tarinaan, jota kerrottiin nykyajassa. Sinällään nämä pätkät olivat kiinnostavia ja kiehtovia, mutta eivät tuntuneet tukevan tarinan kokonaisuutta. Hajanaisuus oli oikeastaan koko kirjan ongelma, sillä myös nykypäivän kuvaus oli hajanaista ja etenkin Marcos Solanan merkitys tarinassa jäi aivan liian pieneksi.

Ajattoman kaupungin varjot oli kuitenkin juuri sitä, mitä olin arvellutkin sen olevan kun ensimmäisen kerran tartuin kirjaan. Se oli fiilistelyä, vahvoja tunnelmia, salaperäisyyttä, historiaa, varjoja ja vaivalloinen lukukokemus. En tiedä, suosittelisinko kirjaa, mutta toisaalta olen kuitenkin itse edelleen kiinnostunut siitä ja hivenen tekisi mieli lukea sen alku uudelleen ja katsoa, saisinko vielä hieman lisää irti siitä. Etenkin Isä Olavide jäi kaihertamaan ajatuksiani, sillä tuntui siltä, että ainakin hänen kohdallaan jotain oli jäänyt minulta huomaamatta.